Erikoinen vauvavuosi lähenee loppuaan

Kääk, meidän neiti on jo melkein 10kk! Täällä ollaan lähdetty nyt toden teolla liikkumaan: ryömiminen, konttaaminen, sohvaa tai lipastoja vasten ylös kiipeäminen ja tukea vasten pienien askelien ottaminen...vauva on koko ajan liikkeessä. Meidän neiti on kova tarinan kertoja, pälpättää siihen tahtiin, että usein mietitään mieheni kanssa, että mistä hän oikeen senkin on perinyt, kun me olemme molemmat aika hiljaisia tyyppejä :D Hänestä on selvästi kasvanut jo iso tyttö ja taidot kehittyvät hurjaa vauhtia. Itselle alkaa pukkaamaan pientä henkistä kriisiä vauvavuoden lähentyessä loppuaan.. on jotenkin todella haikeaa päästää meidän pienestä vauvasta irti ja hyväksyä se, että hänestä tulee taapero, joka ei ole enään koko ajan äidissä kiinni. Voi minne katosivat nämä kuukaudet!? Varmasti taapero aika tulee olemaan yhtä ihanaa, ehkä vähän vauhdikkaampaa ja meille vanhemmille ehkä vielä antoisampaa, mutta silti koen haikeutta ja irtipäästämise tuskaa. Raskaus, synnytys ja ne ensimmäiset vauvakuukaudet ovat jotenkin niin maagista aikaa. Ja vielä kaiken sen odotuksen ja yrittämisen jälkeen. 

Vauvavuosi on ollut todella erikoinen koronan vuoksi: täällä Belgiassa tilanne on ollut todella huono verrattuna Suomeen, jonka vuoksi me olemme olleet oikeastaan jo useamma kuukauden vain kotona menemättä yhtään mihinkään. Teemme mieheni kanssa molemmat kotoa töitä, onneksi neiti saa käydä hoidossa normaalistai, että me saadaan työt tehtyä. Olemme ehkä jollakin kierolla tapaa nauttinut tästä huonosta tilanteesta, sillä teletyöskentelyn vuoksi voimme hakea neidin hoidosta kotiin ihanan aikaisin, että meille jää vielä illaksi vähän aikaa puuhailla vauvan kanssa. Tutut eivät ole ollenkaan nähneet meidän vauvaa, koska täällä ei saa nyt tavata edes perhettä eikä ystäviä. Isovanhemmat ovat ihan pelkän Facetimen välityksellä seuranneet meidän pienokaisen kasvua. Toisaalta todella harmillista, mutta ollaan nyt oltu sillä meiningillä, että tilanne on mitä se on eikä siihen pystytä mitenkään vaikuttamaan. Ollaan kiitollisia edes siitä, että molemmat isovanhemmat ehtivät näkemään meidän neitiä heti syntymän jälkeen ja pienen ajan sen jälkeen. Ystäväni, jotka ovat synnyttäneet vauvan nyt pahimpaan korona- aikaan, eivät saa esitellä uutta tulokasta ollenkaan kasvotusten isovanhemmille tällä hetkellä. Lisäksi olen kiitollinen, että sain synnyttää ns. normaalioloissa miehen läsnäollessa, sillä tällä hetkellä naiset joutuvat synnyttämään ilman puolisoa kasvomaskien kera, jos koronatestin tulokset eivät ole ehtineet tulla ennen ponnistusvaihetta...siis apua! 

Olen todella kiitollinen, että ehdimme saada meidän vauvan ennen tätä kaikkea, sillä hän on pitänyt meidät tervejärkisinä tämän piinallisen pitkän karanteenin aikana. Hänestä saamme päivittäin niin paljon iloa, että tämä pandemian synkkyys ei pääse valtaamaan meidän mieliä. Voin myöskin kertoa, että on henkisesti todella rankkaa, kun ei saada tavata oman kodin ulkopuolelta ketään ihmisiä. Kaikki kaupat, kahvilat, ravintolat, museot ja teatterit ovat visusti kiinni, ainakin vielä tämän vuoden loppuun saakka. Kävelylle luontoon saa mennä, joten pitkistä kärrylenkeistä viikonloppusin on tämä meidän syksy tehty. Nyt meillä kuitenkin näkyy valoa tunnelin päässä, sillä me aiomme matkustaa jouluksi Suomeen, ollaan vähän pidempi aika, niin saadaan lusittua ensin karanteeni suomen päässä, sen jälkeen käymme kaikki koronatestissä ja jos negatiiviset paperit tulee, niin saamme nähdä ja viettää joulua minun perheeni luona. Sitä odotellessa!

Vauvojen hoitopaikat ovat saaneet nyt kesän jälkeisen aallon jälkeen pysyä auki, mutta säännökset ovat todella tiukat: vain yksi ja sama vanhempi saa viedä ja hakea vauvan hoitoon/hoidosta kotiin. Viedessä ja tuodessa tulee aina olla kasvomaski päällä, sekä vanhemmilla että hoitajilla. Kädet pitää aina desinfioida sisälle tullessa. Vauvoja ei saa tuoda hoitoon, jos lämpöä on 37,9° kun raja yleensä on 38,5°. On jotenkin tosi outoa, että vauvat tunnistavat ihmisiä täällä paremmin kasvomaskien kanssa, kuin ilman. Joskus saattaa käydä niin, että viedään vauvaa hoitoon ja hän näkee yhden hoitajista ensin ilman maskia eikä reagoi sen kummemmin. Sitten kuin hoitaja tulee ottamaan neitiä, laittaa hän maskin päälle ja sillä hetkellä neiti alkaa viuhtomaan ilosta ja hymyilemään..sama on itsellä kun vien häntä hoitoon: 50m ennen tarhan ovea vedän kasvomaskin päälle ja neiti alkaa nauraa kikattamaan.. Ollaan muuten ikuistettu monet kuvat kasvomaskien kera, että voidaan myöhemmin näyttää pienokaiselle millaisena vuonna hän on tänne maailmaan tullut. Elämä vuonna 2020 oli sitten sellaista...

Nyt aion nauttia vielä toden teolla kahdesta viimeisestä vauvakuukaudesta, pitää meidän neittiä sylissä vauva-asennossa hänen rimpuiluistaan huolimatta ja alkaa pikkuhiljaa hyväksymään sitä tosiasiaa, että vauvavuosi on kääntymässä loppusuoralleen. Se tuo mukanaan niin paljon haikeutta ja luopumisen tuskaa. Luopumista siitä äärimmäisen lyhyestä ja ainutlaatuisen läheisestä ajanjaksosta pienen rakkaan kanssa. Samalla se vahvistaa ymmärrystä siitä, että minä ja tuo pieni ihminen olemme kaksi erillistä yksilöä. Silti odotan niin innolla, että juuri tuo pieni ihminen pääsee elämään elämäänsä täysin rinnoin: löytämään oman itsensä ja oppia rakastamaan itseään juuri sellaisena kuin hän on.