Ajatuksia pitkän taipaleen jäljiltä- tulevaisuuden mietteitä

Neitimme on huomenna 7 viikkoa vanha. En voi uskoa, että synnytyksestä on kulunut jo 7 viikkoa! Vauva-arki rullaa ja emme voisi kuvitellakkaan elämäämme enään ilman pikkuneitiämme, hän on meidän silmäterä, kallein ja rakkain pienokainen, josta olemme niin kiitollisia. Vauva-arki herättää minussa monia eri tunteita, päällimmäisenä kuitenkin kiitollisuus jokaisesta päivästä meidän vauvan kanssa.

Aika lailla kolme ja puoli vuotta sitten aloimme yrittämään raskautta, jota ei sitten alkanutkaan kuulumaan. Voin sanoa, että kolmen vuoden ajan raskaus, vauva ja oma lapsi ovat aiheita, jotka ovat olleet päivittäin mielessä. Yrityksen ajan raskautuminen oli päivittäin elämääni määrittelevä asia ja se on pitkällä aikavälillä todella raskasta mielelle. Monesti raskauden alettua mietin, että muistuttaako vauva päivittäin siitä tuskasta ja kivusta, mitä silloin yritystaipaleen aikana koin. Täytyy rehellisesti todeta, että ivf-hoidon avulla alkanut raskaus ei ole käynyt monestikaan mielessä raskauden puolenvälin jälkeen, saatikaan sitten vauvan syntymän jälkeen. Voinkin todeta, että sillä ei ole loppujen lopuksi mitään merkitystä, miten se raskaus on alkanut. Viime päivinä olen kuitenkin pohtinut taas pitkästä aikaa enemmän lapsettomuushoitoja ja muistellut meidän kivistä tietä luultavasti sen takia, kun posti toimitti meille ihanan kortin lapsettomuusklinikalta meidän neidin syntymän johdosta. Saimme myös kyselykaavakkeen raskauden kulusta.

Olen huomannut, että omatkin ajatukset ovat paljon muuttuneet raskauden ja vauvan myötä, ehkä suurimpana se, että osaan olla aidosti iloinen muiden puolesta, jotka ovat viime aikoina kertoneet raskausuutisia, kun vielä vuosi sitten olin kuin katkera perseeseen ammuttu karhu, kun joku tuttava kertoi olevansa raskaana. Nyt olen intoa täynnä, kun kuulen raskausuutisia, se on niin iloinen asia! Edelleen kaikki asian kanssa kamppailevat ovat syvästi mielessäni ja jos kuulen muiden taistelusta hoitojen kanssa, saa se silmäni kyyneliin. Kukaan ei ole ansainnut sitä taivalta, että oman lapsen eteen pitää kulkea niin kivinen tie, saatikaan sitten ettei omaa lasta suoda alkuunkaan. Meidän ensimmäinen ja heti onnistunut ivf-hoito alkoi kutakuinkin vuosi sitten. Voi että kuinka paljon voi vuodessa tapahtua! Nyt onni ja kiitollisuus on niin voimakkaasti läsnä, että en voi edes kuvitella sitä tunnetta, mikä kehossani vallitsi vuosi sitten. Olen aidosti onnellinen kolmen vuoden jälkeen. Ehkä suurin tunne on kuitenkin se, että mieleni on jälleen vapaa! Olen vapautunut niistä raskauden ja vauvan pakonomaisista ajatuksista, jotka hallitsivat elämääni useamman vuoden ajan. Minun ei tarvitse enään koskaan kokea sitä tuskaa, mitä ne jokakuiset pettymykset aiheuttivat!

Ja kyllä, uskallan sanoa, ettei minun tarvitse enään koskaan kokea sitä tuskaa! Meille on tässä ensimmäisten vauva viikkojen aikana tullut mieheni kanssa molemmille vahva tunne siitä, että toista lasta emme halua. Ei sillä, etteikö tämä kivaa olisi, vaan sen vuoksi, että tyttäremme symbolisoi meille todella vahvasti usean vuoden jaksoa elämästämme, joka päättyi meidän kohdalla onnellisesti. Hän on juuri se tyyppi, jonka oli tarkoituskin tulla meidän luokse. Minusta on jopa ihan kauhea ajatella, että jos olisinkin tullut aikaisemmin raskaaksi, niin meillä olisi joku ihan toinen ihminen. Mitä jos alkioista olisikin valittu se seuraava? Silloinkin meillä olisi joku ihan toinen tyyppi luonamme. Emme jotenkin osaa edes kuvitella, että meille tulisi toinen vauva. Olemme niin yltiöonnellisia meidän pienokaisesta, että koplamme tuntuu täydelliseltä juuri näin. Minusta tätä päätöstä/ajatusta on vaikea pukea sanoiksi, mutta näin me molemmat tunnemme tällä hetkellä. Mistä sitä tietää, miten ajatukset muuttuvat tämän vuoden aikana, mutta minä olen vahvasti sillä mielellä, että toista lasta en toivo. En myöskään enään jaksaisi sitä kierron kyttäämistä, hormooneja ja alkionsiirto rumbaa... Monet saattavat pitää meitä itsekkäinä, mutta kukin kantaa omaa mielipidettä tämän asian tiimoilta. Me olemme onnellisia meidän pienen, verta, hikeä ja kyyneleitä kustantaneen  perheen kanssa. Päätimme jo ennen raskauden alkua mieheni kanssa, että naimisiin mennään vasta sitten, kun meidän pienokainen on sen ikäinen, että hän pääsee tietoisesti kokemaan vanhempiensa häät. Odotamme innolla sitä, että tyttäremme pääsee morsiusneidoksi ja kulemaan meidän valat toisillemme. Häätanssi tanssitaan kolmistaan, meidän oma aarre sylissämme. Haluamme myöskin matkustaa ja nähdä maailmaa meidän kolmen koplan voimin. Siltä tällä hetkellä näyttää ja tuntuu meidän tulevaisuus<3

Tyttäremme kasvun näkeminen on jotakin ihmeellistä, jopa taianomaista. Kun väsymys on kova ja ottaa päähän, mietin useasti sitä sydämmessä vallannutta kipua vuosi sitten ja se väsymys ei enään yhtäkkiä tunnukkaan niin pahalta. Lapsettomuushoidot auttavat laittamaan asioita perspektiiviin ja minun on paljon helpompi sietää juurikin väsymystä ja niitä huonompia päiviä sen koetun tuskan ansiosta. Tietyllä tapaa jopa nautin yöheräämisistä ja väsyneestä kropasta ja mielestä. Vauva-arki on rankkaa, mutta niin ihanaa ja sen arvoista!