Lapsettomuuden jättämät haavat raskausaikana

Viime aikoina olen havahtunut siihen, että suurin osa seuraamistani blogeista päivittyvät raskausajan kuulumisista. Mikä on tietysti todella hyvä asia! Varmasti osaksi johtuu myös siitä, että lapsettomuusklinikat ovat kesätauoilla, eikä sillä rintamalla kai oikeen tapahdu mitään. Monesti mietin kanssabloggaajia, joilla yritystaival vielä jatkuu, että mitähän heille kuuluu. Viime aikoina olen muutenkin törmännyt useissa tilanteissa lapsettomuuteen. Vieläkin se aihe saa sydämeni pysähtymään hetkeksi. Mieleen nousee samantien se koko kehon valtaava lamauttava suru ja tuska, jota se yrittäminen aiheutti. En ajattele lapsettomuutta enään päivittäin, mutta usein sivelen vatsaani kiitollisena siitä, että me olimme näinkin onnekkaita. Monesti mietin niitä tuttuja kasvoja lapsettomuusklinikan odotushuoneessa ja pohdin, että ovatkohan he vielä siellä, vai olisivatko hekin jo onnistuneet.

Jokin aika sitten eräs ystäväni kyseli minulta, että miltä raskaus tuntuu niinkin pitkän yritystaipaleen jälkeen. En oikein osannut vastata tähän kysymykseen. Ensimmäinen ajatukseni on aina kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, että pääsen kokemaan tämän. Niin monet eivät pääse ikinä kokemaan raskautta ja oman vauvan liikkeitä sisällään. Kerroin hänelle myöskin, että en uskalla valittaa vaivoistani ja huonosta olosta ääneen kenellekkään. Koen, että minulla ei ole oikeuttaa valittaa raskauteen liittyvistä negatiivisista tuntemuksista, sillä olen niin onnekas, että minulla heti ensimmäinen alkion siirto onnistui. Nämä raskauden tuomat negatiiviset tuntemukset ovat olleet minulle erittäin haastavia, minun on vaikea myöntää niiden olemassaoloa itselleni. Itkut tuli tirautettua pariinkin otteeseen pahoinvoinnin takia. Monesti mietin, etten voisi ikinä paljastaa niitä epätoivon kyyneleitä, sillä kuka tahansa niistä lapsettomuusklinikan tutuista kasvoista voisi lyödä minua päin näköä, jos he näkisisvät minun valittavan. He olisivat varmasti vaihtaneet silmänräpäyksessä paikkaa minun kanssani.

Minulta on myöskin paljon kyselty, että miltä se positiivinen raskaustesti sitten oikeen tuntui loppupeleissä. Koko yritystaipaleen ajan itselle ehti kehittyä mielikuva siitä tilanteesta, kun se raskaustesti sitten loppu viimein näyttää kahta viivaa. Voin jälkikäteen todeta, että se koko tilanne oli jotakin ihan muuta, kuin se oma luotu mielikuva. Ensinnäkin olin aina kuvitellut näkeväni kaksi viivaa omassa kylppärissä, josta menisin yllättämään miehen hyvillä uutisilla. Olisimme maailman onnellisimpia ja alkaisimme heti puhumaan tulevaisuudesta vauvan kanssa. No...sehän meni sitten loppupeleissä niin, että en uskaltanut tehdä testiä kotona, vaan odotin kiltisti klinikan verikokeen tulosta. Lopulta kun se puhelin soi, niin vastasin työpaikan vessassa, jossa otin puhelun todella rauhallisesti vastaan, sillä olin jo valmistautunut negatiivisiin uutisiin. Muistan päällimmäisenä tunteen, etten vain suostunut uskomaan kätilöä ja kysyin monta kertaa, että oliko hän ihan varma. Puhelun loputtua soitin saman tien vessasta miehelleni ja itkin hänelle, että olen muka raskaana ja että se menee varmasti vielä kesken. Aloin muistaakseni mutisemaan klinikan odotushuoneen seinällä olevasta diagrammista, että vain niin ja niin monta prosenttia onnistuneista alkion siirroista johtaa elävän lapsen syntymiseen... Mies oli onnensa kukkuloilla, mutta ei uskaltanut tässä vaiheessa sanoa sen enempää. Puhelu loppui lyhyeen ja jatkoin töiden tekemistä. Siinä koko tilanteessa oli onnen ja riemun kiljahdukset hyvin kaukana ja todella nopeasti päälle iski paniikki, että mitä jos vuoto alkaa ja joudutaan kokemaan tämä siirto rumba taas ihan alusta. Mitä jos tämä viedään meiltä pois? Miten selviäisin siitä? Emme uskaltaneet kummatkaan edes mainita mitään raskauteen liittyvää varmaan puoleentoista viikkoon.
Olen jälkikäteen ajatellut, että se minun pahoinvointini oli jokin ihmeellinen lahja ylemmältä taholta, joka sai pidettyä minun ahdistukseni ja pelkoni kurissa ensimmäisen kolmanneksen ajan. Se paha olo piti jotenkin koko ajan huolen siitä, että en vain jaksanut pelätä keskenmenoa. Ilman pahoinvointia olisin varmasti menettänyt hermoni moneen otteeseen.

Loppupeleissä meidän lapsettomuustaival oli suhteellisen lyhyt verrattuna moneen muuhun. Tästä kuuluu kunnia kuitenkin meille itsellemme, sillä me olimme alusta asti sillä asenteella, että jos ei vuodessa ole tärpännyt niin sitten vaan sata lasissa hoidot päälle. Huolehdimme itse siitä, että ei jääty vatvomaan sen asian kanssa. Hoidot olivat meille se tärkein prioriteetti silloin ja kaikki muut asiat ja menot, jopa työt järjestettiin hoitojen mukaan. Meidän onneksemme jonojakaan ei ollut vaan kaikki hoidot päästiin toteuttamaan peräjälkeen ilman odottelua. Koen, että hoitojen tuoma henkinen taakka oli myöskin hyvin kestettävissä. Olihan niitä viikkoja ja kuukausia, että pää oli ihan rikki ja tuntui, että maailma sumentui jalkojen alta, mutta loppujen lopuksi jaksoin hoidot hyvin enkä missään vaiheessa kokenut tarvetta ottaa aikalisää. Päinvastoin, kun jotakin tapahtui niin henkinen puolikin toimi paremmin. Rankinta mielestäni oli se ainainen kierron mukaan eläminen. Menkkaviikolle ei voinut ikinä sopia mitään menoa, koska se piti jättää vapaaksi sängyssä itkemiselle ja itsesäälissä kierimiselle. Niitä viikkoja ei ole ikävä! Toinen rankka asia oli motivaation ja toivon kerääminen epäonnistuneen kierron päätteeksi. Kuukausi toisensa jälkeen piti jaksaa aloittaa taas kerran alusta ja kerätä toivoa uuteen kiertoon. Usko oli useasti todella koetuksella.

Lapsettomuus saa edelleen ihokarvani nousemaan pystyyn, jos asia tulee puheeksi jonkun kanssa. Itku tulee, jos luen lehdestä tai näen televisiossa lapsettoman kertovan taistelustaan. Vaikka hoidot aiheuttivat minulle henkilökohtaisesti elämäni tähän mennessä suurimman kriisin, niin uskon, että pääsen vielä tulevina vuosina eroon siitä taipaleen jättämästä möröstä, joka asustaa tuolla jossakin sisimmässä. Meidän taipaleesta muistuttaa edelleenkin jääkaapissa olevat ivf- hoidon hormoonilääkkeiden ylijäämät. En ole edelleenkään uskaltanut heittää niitä pois. Niille on jotenkin muodostunut hirveästi tunnearvoa ja lisäksi jos jotakin menisi pieleen, niin ne lääkkeet odottavat siellä uutta hoitoa.. Lapsettomuus on muuttanut ajatusmaailmaani lasten lukumäärästä ihan totaalisesti. Aikaisemmin ajattelin, että olisi kiva jos hankkisi kaksi lasta, että olisi sisaruksista seuraa toisilleen. En ajattele enään niin. Olen maailman kiitollisin yhdestä lapsesta ja tiedostan erittäin hyvin, että en voi koskaan olla varma siitä, että hänelle saadaan joskus sisar. Eikä se haittaa minua yhtään. Voi tietysti olla, että mieleni muuttuu, mutta tässä vaiheessa en edes uskalla ajatella useampaa lasta. Jos tämän tyttövauvan saamme syliimme asti, niin ensimmäiset sanani hänelle tulevat olemaan: "kiitos, että olet." Hän on ja tulee aina olemaan meille enemmän kuin mitä olisimme ikäpäivänä voineet edes kuvitella tai toivoa vielä puoli vuotta sitten.

Lapsettomuus on jättänyt syvät haavat minuun, jotka varmasti tulevat vielä haalistumaan vuosien kuluessa. Lapsettomuus on muokannut minusta sen ihmisen, joka olen tänä päivänä. Lapsettomuus on muuttanut näkemystäni niin moneen eri asiaan. Lapsettomuus muodosti meille pariskuntana kriisin, jota työstimme yhdessä ja joka vahvisti meidän suhdettamme monessakin mielessä entistä vahvemmaksi. Ne muutamat tutut, jotka ovat raskaus uutisten yhteydessä kysyneet, että oliko lapsi suunniteltu vai vahinko, saa meillä molemmilla kylmän hien nousemaan pintaan.  Jos joku on niin ajattelematon, että kehtaa edes kysyä tuollaista asiaa minkään ikäiseltä pariskunnalta, ei varmasti ole henkisesti lähelläkään sellaista tilaa, että pystyisi käsittelemään millään tasolla raskautumista lapsettomuushoitojen avulla. Näissä tapauksissa ollaan vaan nopeasti todettu, että tämä lapsi on meille kaikkien toiveiden täyttymys. Lapsettomuus  saa minut usein pysähtymään ja sytyttämään kynttilän meille kaikille, jotka ovat jollakin tavalla joutuneet kosketuksiin sen kriisin kanssa. Heille, jotka ovat selvinneet taistelusta voittajina, mutta ennen kaikkea heille, joiden kivinen taival ei ole vielä päättynyt onnelliseen odotukseen.