Synnytyskertomus

Synnytyksestä on nyt kulunut melkein kaksi viikkoa. Nyt kun pystyy taas kävelemään, makaamaan ja istumaan ilman järkyttävää kipua alapäässä, on aika kirjoittaa synnytyksen kulusta, kun tapahtumat ovat vielä jotenkin muistissa. Minun on todella vaikea sanoa kuinka kauan synnytys kesti kokonaisuudessaan, mutta listaan tapahtumat päivä päivältä ylös:

Tiistai 21.1: ensimmäinen tunnettava kivulias supistus aamuyöstä. Kipu oli jo kunnon kouraisu joka kesti melkein minuutin ja sai naaman irvistykselle. Yön aikana taisi tulla vielä toinenkin supistus. Päivän aikana näitä kouraisuja alkoi tulemaan noin 3x tunnissa.

Keskiviikko 22.1: kivuliaat supistukset jatkuvat epäsäännöllisen säännöllisesti koko yön. Olen joutunut valvomaan koko yön, sillä supistukset saavat kylmähien nousemaan otsalle. Aamusta ne lakkaavat lämpimän suihkun jälkeen kahdeksi tunniksi kokonaan. Masennus iskee, ettei tässä ole vielä kyse mistään. Pelko hiipii päähän, sillä supistukset sattuvat jo todella paljon, vaikka ne tulevat noin 20minuutin välein. Pystyn kuitenkin käymään vielä kävelyllä ja hoitamaan kotiaskareita suht normaalisti.

Torstai 23.1: kivuliaat supistukset tulevat yöllä 10minuutin välein. En pysty enään nukkumaan omassa sängyssä. Menen alakertaan sohvalle uinumaan, jotta pääsen supistuksen tullessa nopeasti jumppapallon päälle tai nojailemaan pöytää vasten. Kipu on edelleen yhtä kovaa, mutta en kehtaa lähteä sairaalaan, koska ne tulevat vain 10minuutin välein ja ohjessa lukee, että saa tulla kun välissä on 5 minuuttia. Alan olemaan ihan poikki supistusten vastaanottamisesta ja jo toisen valvotun yön jälkeen iskee epätoivo, etten tule selviämään synnytyksestä, sillä voimani ovat jo ihan lopussa. Käymme vielä saunassa mieheni kanssa illalla ja minä jään alakertaan yöksi ottamaan supistuksia vastaan. Kymmenen aikaan illalla en kestä kipua enään ja sanon miehelleni, että nyt lähdetään sairaalaan, vaikka välissä onkin vielä se 8-10minuuttia. Sanon myöskin tuskapäissäni, että jos en ole vielä yhtään auennut, vaadin keisarinleikkauksen, sillä en kestä tätä kipua enään yhtään.

Perjantai 24.1, puoliyö- klo 07:00: noin puolenyön aikaan tulemme sairaalaan, jossa selitän tilanteen ja minut laitetaan käyrille. Voimakkaita supistuksia tosiaan tulee noin 10min välein, mutta sisätutkimuksessa yöllä päivystävä kätilö ei löydä minun kohdunsuutani tarkistaakseen, onko suu vielä yhtään auennut. En saa kipuun mitään lääkitystä, sillä lääkärin tulisi ensin tarkistaa tilanne. Minut otetaan kuitenkin vastaan ja ohjataan synnytysaliin vastaanottamaan supistuksia yön ajaksi. Kätilö laskee minulle ammeeseen lämmintä vettä, jonne menenkin köllimään varmaan neljäksi tunniksi. Supistuksia alkaa tulemaan jo noin 5minuutin välein. Kätilö ei edelleenkään löydä kohdunsuutani. Hän hälyttää kokeneemman kätilön paikalle, joka ei myöskään löydä kohdunsuuta. Voi härregud mietin itsekseni! Se on yleensä sen merkki, ettei avautumista ole vielä tapahtunut juuri miksikään. Olo on todella epätoivoinen. Yllätyksekseni lääkäri saapuu aamuyöllä paikalla joskus 5 aikaan ja tutkii minut. Hän löytää kohdunsuun ja toteaa, että olen noin 2cm auki ja ehdottaa että hän puhkaisisi kalvot samantien. Hän lupaa myöskin, että heti kun ollaan nähty kalvojen puhkaisun jälkeen, että supistuksia alkaaa tulemaan säännöllisesti, saan epiduraalin. Olin kuin seitseännessä taivaassa ja soitin miehelleni, että hän tulisi takaisin sairaalaan, sillä synnytys laitetaan nyt toden teolla käyntiin. Kalvojen puhkaisu ei oikeen tuntunut miltään. Tunsin vain lämpimän veden lorisevan ämpäriin jalkojeni välissä. Ei mennyt kuin minuutti tai kaksi, niin supistuksia alkoi tulemaan 4 minuutin välein ja ne eivät sattuneetkaan enään niin ikävästi, kuin viimeiset kolme päivää. Kipu kuitenkin koveni joka supistuksella, josta tiesin, että nyt se on menoa. Mieheni saapuu sairaalaan ja minulle tullaan kertomaan, että anestesia lääkäri on hälytetty epiduraalia varten. Kalvojen puhkaisun jälkeen kärvistelin vielä tunnin verran supistusten kanssa. Se oli kolmas valvomani yö putkeen supistuskipujen kanssa. Puristin aina mieheni kättä supistuspiikin aikana. Olin ihan loppu valvomisen vuoksi. Kävin vielä pissalla ja minun todettiin olevan 3cm auki, joten ei muuta kun epi selkäytimeen. Laittamista en edes oikeen tuntenut mitenkään ja laitto osui juuri supistusten väliin, jonka vuoksi sain pidettyä itseni koko ajan hyvässä asennossa. Heti ensimmäinen supistus oli kivuttomampi. Kolmatta supistusta en enään edes tuntenut ja vaivuin saman tien syvään uneen.

Perjantai klo 07:00-13:00: Saatuani epiduraalin, supistuskipu katosi kokonaan ja sain monta päivää kaipaamaani unta naamaan. Mies lähti tässä vaiheessa hakemaan itselleen aamupalaa ja toi minulle urheilujuomaa ja kuivia keksejä, että saisin vähän energiaa. Kätilö tuli tunnin välein katsomaan minua ja tarkistamaan avautumis tilanteen. Ensimmäisen tunnin aikana olin auennut 3:sta 4:ään cmetriin ja seuraavan tunnin aikana kaula oli jotenkin kääntynyt oikeaan suuntaan ja hävinnyt lopullisesti. Tässä vaiheessa minulle laitettiin myöskin oksitosiinitippa vaihdittamaan hommaa, sillä lääkäri toivoi supistuksia vielä tiuhemmin. Epiduuraalia sain itse annostella mieleni mukaan nappulaa painamalla. Aloin tuntemaan supistusten painetta aina noin puolentoista tunnin jälkeen, jolloin painoin itselleni aina uuden annoksen lääkettä. Joskus klo 11:00 aikaan gyne tuli tekemään sisätutkimusta, jossa hän toteaa, että olen auennut viimeisen tunnin aikana 4cm:stä 8cm:iin. Siinä vaiheessa aloin myöskin tuntemaan paineen tunnetta lantiossa, josta tiesin, että vauva alkaa laskeutumaan. Siitä ei mennyt kun vartti, että aloin tuntemaan kevyttä ponnistamisen tarvetta, jolloin minun todettiin olevan 10cm auki, mutta vauvan pää ei ollut vielä tarpeeksi alhaalla ponnistamista varten. Sain tehtäväksi ponnistaa kevyesti kyljellään seuraavan puolituntia aina supistuksen tullen, että saataisiin vauvaa vielä alemmas.

Perjantai klo 13:00-14:50: noin klo 13 aikaan alettiin sitten toden teolla ponnistamaan ja epiduraalista huolimatta sain nopeasti juonen päästä kiinni, miten ponnistaminen tapahtuu. Minua kehuttiin hyväksi ponnistajaksi. Kuitenkin noin puolentunnin ponnistamisen jälkeen gyne huomaa, että lantiossani on häpyluun kohdalla todella kapea alue, jonka vuoksi vauva on vähän niinkuin jumissa. Hän hakee toisen gynen paikalle konsultoimaan tilannetta. He toteavat, että tämä on vähän siinä ja siinä, että mahtuuko vauva tulemaan. Itse olin jo aika voimaton siinä vaiheessa. Meiltä kysyttiin, että haluammeko yrittää vielä alakautta, vai haluanko keisarinleikkauksen. Koska vauvan syke pysyi koko ajan todella hyvänä, tulimme lääkärin kanssa siihen tulokseen, että kokeillaan vielä. Ponnistin joka supistuksella kolme kertaa niin kovaa, kuin ikinä jaksoin. Vauvan pää tuli millimetri millimetriltä lähemmäksi, mutta aika alkoi käymään vähiin. Siinä vaiheessa olin ponnistanut noin 70minuuttia. Lääkäri soitti leikkaussalin valmiiksi ja anestesialääkärin paikalle ja minulle annettiin vielä 3 supistusta aikaa saada vauva ulos. Siinä vaiheessa otettiin myös imukuppi käyttöön. Ponnistin niin lujaa ja naama punaisena kuin ikinä pystyin. Kaksi kätilöä olivat nousseet sängylle, ja painoivat supistuksen ajan mahaani auttaakseen vauvaa ulos. Alapäässä oli kaksi gynekologia, jotka vetivät imukupilla vauvaa ulos. Itse olin tässä vaiheessa jo niin kuoleman rajoilla, etten ymmärtänyt enään mistään mitään. Näköni oli sumentunut ja naamani oli täynnä verenpurkaumia. Seuraavalla supistuksella kuulin kuitenkin kaikkien huutavan ilosta ja muistan kuulleeni, että pää on ulkona. Itse en tuntenut mitään kipua missään vaiheessa epiduraalin ansiosta. Mieheni kuiskasi korvaani, että vielä kerran. Supistuksen tullen tunsin vauvan kehon luiskahtavan ulos ja minulta pääsi aivan valtava helpotuksen huokaus, kun kuulin tyttömme ensimmäisen huudahduksen. Olin selvinnyt hengissä, vaikka tajuni olikin vähän niin ja näin. Näköni oli sumentunut entisestään ja silmäni olivat turvonneet melkein kiinni. Noin kymmenen minuutin kuluttua minun piti ponnistaa vielä kerran, jolloin istukka valahti minun tuntematta mitään ulos. Sen jälkeen minua alettiin kuromaan kiinni ja minulle selvisi vasta siinä vaiheessa, että väliliha oli tosiaan jouduttu leikkaamaan, sillä imukuppi vaatii sen lähes joka kerta. En ollut tuntenut koko episetomiaa ollenkaan.

Perjantai iltapäivä-ilta: En saanut vauvaamme rinnalle syntymän jälkeen, sillä hän oli väriltään vähän kalpeahko, jonka vuoksi hänet vietiin heti tarkastukseen. Mies lähti lääkärien ja vauvan kanssa tarkkailuun. Minä olin siinä vaiheessa niin huonovointinen, etten edes ymmärtänyt mitä tapahtui. Minulle vannottiin, että vaivallamme on kaikki hyvin, mutta heidän pitää kuitenkin tarkistaa  tilanne hailakan värin vuoksi. Mieheni palaa synnytyssaliin ja kertoo, että vauvalla on kaikki hyvin, mutta pitkä ponnistusvaihe ja ahdas synnytyskanava oli saanut kolhuja aikaan hänen päässään. Sen vuoksi hänen tulisi jäädä tarkkailuun yön ylitse. Minua alkoi siinä vaiheessa huimaamaan todella paljon, jonka vuoksi lääkäreitä alkoi valumaan paikalle. Sain happinaamarin ja minulta otettiin verikokeita yksi toisensa jälkeen. Naamani alkoi muuttumaan kellertäväksi, jonka vuoksi lääkäri käski tarkistaa virtsakatetrin, jonne ei ollut erittynyt lähes ollenkaan virtsaa. Hän tiesi heti, että kyse oli munuaisistani, joka aiheutti turpoamisen ja kellertävän sävyn. Nestetippaa vähennettiin ja oloni alkoi pikkuhiljaa paranemaan. Virtsaa alkoi taas kertymään katetriin. Olin taas elävien kirjoissa. Kun oloni oli jonkin verran kohentunut, pääsimme vihdoin vauvamme luokse, jossa hänet annettiin rintani päälle. Aloin itkemään kuin hyeena, kun sain hänet rinnalleni ja näin, että hänellä oli kaikki hyvin aristavaa päätä lukuun ottamatta. Se oli elämäni hienoin hetki, kun olimme ensimmäistä kertaa kolmistaan. Meillä oli vihdoin kauan odottamamme käärö sylissä, taas kerran vaikeimman kautta!
Minun piti jäädä yöksi tarkkailuun synnytysosastolle ja vauvamme jäi tarkkailuun keskosten osastolle, vaikkei hän mikään keskonen ollutkaan. Minä pääsin nukkumaan ensimmäistä kertaa kolmeen vuorokauteen, joka teki kieltämättä todella hyvää siinä vaiheessa. Epiduraalin ja paikallispuudutteen vaikutuksen loppuessa aloin yöllä tuntemaan kipua alapäässä. Silloin vasta tajusin, kuinka koville paikat olivat joutuneet synnytyksessä. Sain onneksi hyvää kipulääkitystä ja virtsakatetrikin jätettiin vielä yöksi, ettei minun tarvinnut nousta vessaan.

Teksti on todella pitkä, lukekoon ketä kiinnostaa! Kaiken kaikkiaan synnytys oli todella raskas ja kivulias kokemus, muttei minulle silti jäänyt traumoja mistään. Olihan se oma kokemuksensa, mutta olen niin kiitollinen, että pääsin synnyttämään ja että loppupeleissä meillä kaikilla on kaikki hyvin. Meillä venyi sairaalassa olo 3mesta 5teen päivään, koska tyttäremme alkoi juomaan maitoa vähän huonosti kaikkien synnytyksen aihaeuttaman stressin ja kolhujen johdosta. Nyt ollaan oltu kohta viikko kotona ja opetellaan uutta arkea pienen aarteemme kanssa. Imetys on lähtenyt rullaamaan tosi hyvin, vaikka raskasta puuhaa se onkin. Iltasin neiti roikkuu vajaa tunnin välein rinnalla😃 Painokin on lähtenyt nousemaan kivasti. Kirjottelen meidän ensimmäisistä päivistä kotona toisessa postauksessa.