Tunneskaalaa laidasta laitaan

Siinä missä ehdin hehkuttamaan, että pillerikuurin ensimmäinen viikko lensi ohitse kuin siivillä, on tämä toinen viikko madellut eteenpäin kuin hukassa oleva etana kohti tuntematonta päämäärää. Tuntuu, kuin aika olisi pysähtynyt ja ettei me päästä ikinä enään yrittämään raskautta. Tiedän, etten saisi valittaa, sillä monet naiset odottavat jo pelkkää hoitojen suunnittelukäyntiä kuukausi tolkulla. Puhumattakaan vielä hoitojonoista ym. Meillä on asiat menneet aina todella sujuvasti, ilman odottelua ja taukoja. Varmaan sen vuoksi tämä "odotteluaika" tuntuu nyt niin piinalliselta. Normi kierrossa nyt olisi menossa hedelmälliset päivät, olisin täynnä toivoa pettyäkseni taas kerran parin viikon päästä. Sen sijasta kärvistelenkin tylsistykseni ja unohdettujen inhottavien e-pilleri oireiden kanssa, kamalat pillerit! Ei enään ikinä! Onneksi tämä toinen viikko on nyt myös selätetty ja on aika aloittaa lähtölaskenta meidän ivf- stimulaatiolle. Ensi viikolla alkaa vihdoin tapahtua ja kunnolla: maanataina saan lääkkeet ja kätilö opettaa minua pistämään sen. Keskiviikkona aloitetaan sitten pistämään. Akupunktio ajat ovat varattuna kahdelle seuraavalle viikolle, hoitoja tukevat yrtit ovat tilattu ja sosiaaliturvatoimisto on lähettänyt suostumuksen hoitojen rahoittamiseen! IVF- I'm ready for you!

Tämä pillerien napostelu on saanut minussa aikaan jonkin sortin minä- kriisin. Vaikka tässä näitä tabuja napsitaankin raskauden eteen, niin silti minulla on sellainen avuton olo, etten pysty nyt tekemään mitään tällä hetkellä tämän meidän vauva-asian eteen. Tajusin yksi päivä kuin salama kirkkaalta taivaalta, että lapsettomuus ja raskauden yritys ovat määritelleet elämäni täyspäiväisesti viimeiset puolitoista vuotta. Kuka minä oikeen olen, jos en olekkaan se ikuisesti raskautta yrittävä nainen joka epäonnistuu joka kuukausi? Kyllä, sekin on identiteetti muiden joukossa! Olen lentänyt paikasta toiseen kuin jokin super women konsanaan, jotta tulisin raskaaksi. En ole levännyt tai hellittänyt kertaakaan tämän asian kanssa. Tajusin sen pari viikkoa sitten, kun tulin ivf- suunnittelu lääkärikäynnin jälkeisenä päivänä kipeäksi. En ole ollut pitkään aikaan kipeä. Sain oikeen kunnon flunssan, kuumetta ja ihan hirveän darran. Ymmärsin parin päivän jälkeen mistä on kyse: muistan niin ylioppilaskirjoitusten jälkeen, kuin todella tärkeiden tenttien jälkeen yliopistossa kokeneeni tämän ihan saman "flunssan". Minulla laukesi stressi sen lääkärikäynnin jälkeen ihan samalla tavalla, kuin noiden tenttien ja kokeiden jälkeen. Lääkärikäynnin jälkeen tuli ensimmäinen hetki, kun minun oli aika päästää  irti tästä yrityksestä niiden tyhmien pillerien takia. Lisäksi meidän ei tarvitsisi enään yrittää omin avuin. Siitä hetkestä lähtien tämä meidän ongelma olisi lääkärin armoilla!  Silloin ymmärsin, kuinka kovilla koko kehoni ja mieleni on ollut tämän yrityspaineen alla. Tänä päivänä olen kiitollistakin kiitollisempi näistä pilleri viikoista, sillä olen ollut niin poissa pelistä tämän flunssan kanssa, että jos alkio siirrettäisiin jo tällä viikolla, niin se varmasti kuihtuisi samantien pois tämän pirullisen viruksen kera. Alan vihdoin parantumaan ja minulla on pitkästä aikaa suhteellisen levännyt ja toiveikas olo.

Hoitojen alun innostuksen jälkeen olen myöskin alkanut ymmärtämään kuinka raskaat viikot meillä on edessä. Luulen, että se hormonien pumppaus on vielä se easy vaihe tässä touhussa. Se varsinainen jännitysnäytelmä alkaa sitten todenteolla punktiosta, kun aletaan jäninttämään, että kuinka monta kypsää munasolua sieltä saadaan? Hedelmöittykö niistä yksikään? Alkavatko hedelmöittyneet munasolut jakautumaan? Kestääkö jakautuminen? Saadaanko me mitään siirrettävää? Tämä koko touhu tuntuu ihan venäläisen ruletin pelaamiselta. Siihen päälle vielä piinapäivät ja mahdolliset menkat niin "hermoraunio- Emilia" varmasti palaa vanhana tuttuna itsenään. Apua, miten te naiset olette selvinneet tästä hullun myllystä? Minua on myöskin alkanut pelottamaan, että hoidot paljastavat jonkin kauhean parantumattoman syyn sille, miksi en tule raskaaksi. Minua pelottaa, että minä olen toivoton tapaus, enkä välttämättä koskaan voi tulla raskaaksi. Kaikista pelottavinta tässä on se, että tämä on se viimeinen oljenkorsi saada oma lapsi. Jos tämä epäonnistuu, niin vaihtoehtoja ei ole. Vaikka vielä toivoa riittää, niin varmaan oman mielenrauhan takia on pakko alkaa jollakin tasolla valmistautumaan ja miettimään mahdollista elämää ilman lasta. Voisin alkaa sisustamaan sitä hemmetin lastenhuonetta vierashuoneeksi. Tai voisi alkaa miettimään jotakin pidempää matkaa meidän kahden kesken jonnekkin tosi "not-preggy-approved"- kohteeseen. Vai onko tämä nyt se hetki, kun hankitaan koira?
No älkää pelästykö, ei me vielä luovuteta, mehän vasta aloitetaan! Nämä kaikki ajatukset ovat jotakin itsesuojelumekanismini tuotosta, koska ivf on tällä hetkellä suuri tuntematon. En tiedä yhtään mitä odottaa tulevilta viikoilta. Tämä hoitojen aloituksen tuoma tunneskaala on niin kirjava, etten ole ennen kokenut tällaista: olen täynnä intoa ja toivoa, mutta samaan aikaan minua pelottaa enemmän, kuin koskaan aikaisemmin elämässäni.